Elämän beta-testaaja

SYKSY TANNINEN

kirjoituskilpailun 2021 proosasarja

Minussa on oltava jotakin perustavanlaatuista vikaa. Jotakin niin outoa ja syvän ongelmallista, että se aiheuttaa äidilleni vilunväristyksiä ja saa hänelle halun hakata pölynimurilla oveani ja pitää keittiön ikkunaa auki pakkasella ja ostaa supermarketista pelkkiä punajuuria. Se saa minunkin hiukseni nousemaan paniikista pystyyn ja pohjelihakseni ylikuntoon. Minä olen aina viime tipassa.

Viimetippailuni ei ole vain hetken mielijohteesta syntynyt vapaa-ajan harrastus, vaan elämänmittaisen työn tulos. Kun mitään aloin ajasta ymmärtää, aloitin viime tingassa työskentelyn. Minua nenänvarttaan pitkin mulkoileva mummeli voisi ihmetellä, mikä tämän kaiken saa aikaan.

Kokonaan en voi omaa peukalottomuuttani syyttää, koska kymmenen vuotta hermotautioppia lukenut viiksivallukin julisti, että minun aivoni sattuvat hahmottamaan kellon juoksua varsin kehnosti. Tahmeiden toimieni aiheuttama jokapäiväinen ravi kuitenkin muistuttaa minua siitä, että kyllä minä olisin pystynyt ja osannut, mutta jostain syystä en vain saanut aikaiseksi. 

Jo alaluokkalaisena sain hinkata hammasvälejäni verenmaku kurkussa ja paikantaa kypärämyssyä kissojen ja koirien kanssa taloyhtiön tenavalauman hikoillessa villapuvuissaan tuulikaapissamme. Joka pahuksen aamu tuli kantapäitä polttava kiire, koska olin puuron syömisen ja puseron vaihtamisen ja hampaiden harjauksen ja hiusten letittämisen ja repun pakkaamisen ja yleisen tolkun hyödyntämisen sijaan päätynyt lukemaan Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaisista. 

Pahinta kaikessa oli Saara Rantasen mummi.

Ensimmäisellä luokalla koulu alkoi tuomiopäivän torstaisin vasta kymmeneltä. Kaljuaan kiillotteleva sivistystoimenjohtaja todennäköisesti ajatteli, että on äärimmäisen luonnetta kasvattavaa laittaa vasta esikoulusta valmistuneet lapsukaiset kiipeilemään pitkin seiniä neljäksi tunniksi vanhempien pureskellessa kynsiään huolesta soikeana toimistoissaan. Sillä koskaan ei voi olla varma siitä, lopettaako se piirrettyjen katsomisen ja pukee kumisaappaat ja lukitsee ulko-oven, vai jääkö se tuijottamaan ostoskanavaa ja murtaa moraalisen selkärankansa ja päästää namusedän sisälle eikä näin ollen käy koulua enää ikinä.

Minun äitini ei ollut ollenkaan varma. Senpä tähden hänen äitinsä huristi Renaultillaan Pornaisista joka torstaiaamu kaupunkiin katsomaan, että hänen lapsenlapsensa selviytyi ympäristötiedon tunnille puolenpäivän paremmalla puolella. 

Saara Rantasenkaan äiti ei ollut varma. Kehiin astui Saara Rantasen mummi. 

Saara Rantasen mummin täytyi olla aina ajoissa. Hän tuli Saara Rantaselle ennen aamukuutta, vaikka tarve olisi ollut vasta yhdeksältä. Hän budjetoi viiden minuutin matkaan puoli tuntia ja yhteen puheluun kaksi viikkoa. Saara Rantasen mummilla oli aina etulyöntiasema torstaiaamuihin. 

Joka tuhannen torstai Saara Rantanen ja Saara Rantasen mummi seisoivat roskakatoksella odottamassa minua varttia ennen sovittua lähtöä. He tuijottivat etuovemme ikkunasta sisään ja saivat minut ja minun mummini tuskastumaan aamu aamulta yhä enemmän. Heillä oli jumppapussi kainalossa ja lippalakki päässä ja meillä oli vain jogurtti yöpaidan rinnuksilla. Minun mummini lahjoitti Saara Rantasen mummille rannekellon, mutta edes se ei hillinnyt hänen haluaan kärkkyä räntäsateessa roskakatoksella. Vaikka me kuinka kikkailimme aamumme, näimme joka aamu ulkona vain Saara Rantasen ja Saara Rantasen mummin samanlaisissa sadeviitoissaan. Saara Rantasen mummia ei voinut päihittää.

Saara Rantasen mummi jäi pois kuvioista ensimmäisen luokan jälkeen. Saara Rantanen sen sijaan kävi kanssani samaa luokkaa yhdeksän vuotta. Saara Rantanen odotti minua roskakatoksella yli tuhantena aamuna. Enkä minä ollut yhtenäkään ajoissa.

Saara Rantanen ei enää odota minua. 

Minä herään aamulla unenpuutteen turvottamilla silmilläni. Vaihdan silmät kouriini ja kourani toteavat, että isäni on syönyt kaikki paahtoleivät ja mansikkasmoothiet, ja jäljellä on vain pakastimen pohjalla lymyäviä enon vaimon poimimia karvaisia puolukoita. Syön aamupalaksi savujuustoa ja kiitän korkeampaa voimaa Helsingin kaupungin aamupuurosta. Korkeampi voima vastaa ja ilmoittaa kellon olevan liian vähän moiseen. Istun nojatuolissa ja vannon itselleni, että voin katsoa vielä vähän Ex-onnelliset -televisiosarjaa, kunnes huomaan olevani taas myöhässä kuten edellisenä ja sitä edellisenä ja oikeastaan kaikkina aamuina koko elämäni aikana.

Koko aamuni koostuu pelkästä nelistämisestä paikasta toiseen. Nelistän yläkerrasta alakertaan etsimään oransseja farkkujani pyykkinarulta. Raastan ne päälleni, vaikka niiden taskut ovat edelleen kosteat, sillä olen pessyt ne viime tipassa edellisenä iltana. Nelistän takaisin yläkertaan. Nelistän bussipysäkille, jonne ehdin aina viime tipassa heittäytyäkseni bussin eteen, sillä muuten unelias kuski ajaa pysäkin ohitse. Nelistän Espoontorin rullaportaita ylös ehtiäkseni liian aikaiseen junaan, joka on usein peruttu, koska kuljettajille ei makseta tarpeeksi palkkaa. Nelistän ratikkapysäkille. Nelistän koululle. Nelistän ruokalaan, jossa syön kanelisokeria kaurapuuron kera, vaikka olen allerginen kanelille ja ruokaloille.

Illalla olen niin väsynyt kaikesta nelistämisestä, että nukun polkkatukkaisen terveystiedonopettajan direktiivien vastaisesti kolme tuntia päiväunia ja luen Wikipediasta vesiliikenneonnettomuuksista toiset kolme. Iltamyöhällä opiskelen ranskaa ja kirjoitan kirjoituskilpailun tekstiä ja pyykkään oransseja farkkuja, sillä asioita ei vain tullut tehneeksi ennen viimeistä tippaa.

Aku Ankan lukeminen on hauskaa ja siinä on paljonkin järkeä. Sisällä juokseminen on todella hauskaa, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Pitkien kalsareiden käyttäminen ei ole juuri hauskaa, mutta siinä on todella paljon järkeä. Viime tipassa oleminen ei ole yhtään hauskaa, eikä siinä ole mitään järkeä. Silti sitä tekee joka päivä. Vain harvat asiat ovat sellaisia.

Viime tipassa oleminen vie ihmisestä mehut ja maidot ja vilpittömän uskon elämään. Hän ei huomaa kuurankukkia bussipysäkin lasiseinässä eikä tähtitehtäviä pitkän matematiikan Sheets-taulukossa eikä röykkiötä likaisia vaatteita ja vihreitä Novelle-pulloja pölyisellä lattialla. 

Minä kirjoittaisin filosofian esseetä jouluyönä ja lukisin Tuntematonta sotilasta peiton alla taskulampun kelmeässä valossa, vaikka saisin suoritukseen neljä kuukautta aikaa. Elämä ei toimi niin, vaikka luulen sen toimivan. Minä toimitan siitä kehnoa ilmaisversiota, jossa mainoksen rasti johtaa sovelluskauppaan ja Kaalimadon mainos alkaa soida juuri, kun istuu isoisän kanssa autossa matkalla syntymäpäivälounaalle. 

Minä olen ikuinen elämän beta-testaaja.

Leave a Comment