aavetarina

Katri pihlström

Helsingissä kummittelee. 

Aamubussissa, kirjastossa, Kallion pubeissa ja uuden kotitalon rappukäytävässä utuiset silmäsi seuraavat minua. Tunnen katseesi toiselta puolelta katua, yläpuolelta, selkäni takaa. Kotona istut keittiönpöydän kulmalla kun keitän itselleni pastaa, eikä kattilasta nouseva höyry suojaa minua tarkkailultasi. 

Kolmosen ratikassa istut minua vastapäätä ja otsatukka varjostaa katsettasi. Olen matkalla koulusta terapiaan, ja syyssade on jättänyt nahkatakkiini täpliä. Ratikka on koliseva ja kostea, ja tuntemattomien ihmisten sateenvarjot tukkivat käytävän. Sadepisarat piirtävät raitoja huuruiseen ikkunaan. Hiuksistasi tippuu vettä. 

“Mitä sä haluat?” kysyn, rikkoen alusta asti kestäneen hiljaisuuden. En edes muista, milloin aloin ensimmäistä kertaa huomata sinut näkökenttäni rajoilla, mutta siitä täytyy olla kuukausia. Et vastaa, tuijotat vain huurustuneiden silmälasiesi läpi. Olen iloinen, että jaksoin tänään laittaa piilolinssit. “Miksi sä seuraat mua?” 

“Mä haluan vain nähdä”, sanot, ja silmäsi harhailevat ylöspäin. “Sä leikkasit sun hiukset.”

“Joo, niin leikkasin. Siis varmaan kaksi vuotta sitten”, sanon. Omat hiuksesi ulottuvat yhä kaulaan asti. Muistan, miten paljon helpompi niitä oli ylläpitää, ja toisaalta myös sen, kuinka kevyeltä tuntui, kun ne putoilivat kampaamon lattialle. Olet vetänyt takin tiukasti ympärillesi, ja näytät siltä, että sinulla on kylmä. Rystysesi punertavat kalpeissa käsissä, ja ripsiväri on tahriintunut tummille silmänalusille, joita meikkivoide ei ole täysin peittänyt. “Miksi sä olet täällä?” kysyn taas. “Eihän sua pitäisi enää olla olemassa.”

“Mä tulen aina olemaan olemassa. Kyllä sä sen tiedät.”

Katson ikkunasta tuulen ja sateen pieksemää Pasilaa enkä sano mitään. Tietenkin tiedän sen, mutta olin toivonut, että riittävä määrä auringonpaistetta ja aamuiksi venyneitä öitä olisi pienentänyt kokoasi, kunnes sinua ei enää olisi. “Eihän meitä voi olla kahta yhtä aikaa”, sanon, ja hymyilet yhtä vinosti kuin minä yhä, vasen suupieli oikeaa korkeammalla. Osa minusta haluaisi ottaa kasvosi käsieni väliin ja vakuuttaa kaiken järjestyvän, vaikka se kuulostaisikin ontolta. Suurempi osa toivoo sinun kuolevan. 

“Vittu sun kanssas”, sanon, ravistelen sateenvarjoni auki ja lähden ratikasta. Jäät istumaan penkille yksin, ja silmäsi seuraavat minua ulos. Seuraavan kerran näen sinut istumassa terapeuttini työpöydällä. 

—

Päiväni ovat arkisia ja ihan tarpeeksi hyviä. Istun filosofiantunneilla ja aamubusseissa, ja välitunneilla ympärillä on ihmisiä, jotka saavat minut nauramaan ja joiden olkapäätä vasten voi nukahtaa päiväunille. Koulun jälkeen istun kirjastossa tai soittotunneilla ja käytän liikaa rahaa jääkahviin, vaikka tiedän, että se saa minut tärisemään. Muutkin asiat saavat minut tärisemään, edelleen, ja istuessani vessan lattialla laskemassa sisään- ja uloshengityksiä tarkkailet minua oven vieressä ilmeettömänä.

Haluan sinun näkevän, että minulla menee ihan tarpeeksi hyvin. Nauraessani, ystäviä halatessani tai koulun vessassa hiuksia korjatessani varmistan, että katsot minua. Marraskuussa harmaan taivaan painaessa minua syvemmälle pesemättömiin lakanoihin nousen aamulla siksi, että tiedän sinun katsovan. Ostan kirkasvalolampun, nukun melkein tarpeeksi, ilmaannun tapahtumiin, joita tiedän sinun pitävän lapsellisina tai mauttomina. Pukeudun vaatteisiin, joita joko rakastaisit tai vihaisit, enkä enää yritä peittää silmänalusia tai puhua korkeammalla äänellä. Vanhoilla kotikulmilla kävellessäni tarkkailet minua kiinteästi, ja kun nauran lapsuudenystävien kanssa tuijotat heitä rävähtämättä, sillä näet minua seuratessasi harvemmin niitä ihmisiä, joita itse tunnet. 

“Kyllä mä niitä edelleen rakastan”, sanon sinulle, kun istumme tyhjässä bussissa kahdelta aamuyöllä. Olen matkalla kotiin, laskuhumalassa yläasteaikaisten ystävien kanssa vietetyn illan jälkeen. Sävähdät, ehkä suorapuheisuuden vuoksi, ehkä siksi, ettemme yleensä juurikaan puhu. “Se on vaan niin hirveän monimutkaista”, jatkan hiljempaa, ja käännyn katsomaan ikkunasta öistä esikaupunkialuetta, etten näkisi kasvoillasi käyvää surua. 

—

Toiset juhlat, isompi humala. Alkossa käydessäni aikaisemmin samana päivänä seurasit minua hyllyjen lomassa ja näin katseessasi muistutukset siskosta ja isovanhemmista, ja lupasin, että tämä on täysin eri asia. Nyt ilmestyt ystäväni kylpyhuoneen peiliin paljaan olkapääni taakse. Näitä ihmisiä et vielä tunne, mutta muutamassa vuodessa tulet tuntemaan, ja haluaisin kertoa sinulle, kuinka paljon tulet rakastamaan heitä. 

“Miksi sä kummittelet mulle?” kysyn käsiä pestessäni. “Eikö kummitusten pitäisi olla kuolleita?”

“Mistä sä tiedät, etten mä ole kuollut?” kysyt vuorostasi, ja näen peilin kautta halkeilleet huulesi ja liian laihat ranteesi. Ajattelen, että jollain toisella aikajanalla ehkä olisitkin. Ehkä on olemassa todellisuus, jossa hauta-arkun vieressä olisi ollut hymyilevä koulukuvasi kahdeksannelta tai yhdeksänneltä luokalta. Tuskin seitsemänneltä, sillä siinä kuvassa sinulla oli liian pitkä otsatukka ja päällä sateenkaaripaita, kun vanhempien huutamisen keskellä koulukuvaukset pääsivät unohtumaan. Kuudennen luokan kuvaa vihasit, näytit siinä mielestäsi rumalta. Salaa vihaan sitä kuvaa edelleen. Haluaisin kysyä, miksei kukaan suojellut sinua. 

“Sä et ole kuollut”, sanon sen sijaan, ja käännyn poispäin peilistä katsoakseni sinua silmiin. Heilutan sormiani edessäsi, annan sinun nähdä halkeilleen kynsilakan ja lämpimän ihon, sotkuiset lyhyet hiukset ja topin, jollaista et ikinä uskaltaisi itse käyttää. Ajattelen sitä kesää, kun sait lämpöhalvauksen kieltäytyessäsi riisumasta farkkutakkia edes kahdenkymmenen viiden asteen helteessä. Toivon sinun katsovan minua nyt ja ajattelevan, että olen kaunis. “Näetkö?” kysyn. “Sä olet ihan todella elossa, ja sulla on hauskaa, ja sun kaverit odottaa sua viereisessä huoneessa. Tai mun, miten sen nyt ottaa. Mutta sä et ole kuollut.” 

Et osaa vastata, katsot vain minua seinän vierestä, missä olet nostanut käsivartesi keskivartalosi suojaksi. Ajattelen, että ehkä sinusta ei pidetty tarpeeksi huolta, mutta minä olen nyt aikuinen ja voin tehdä sen itse. Hymyilen sinulle, avaan kylpyhuoneen oven ja astun takaisin muiden sekaan. En jää katsomaan, seuraatko minua – tiedän sinun ilmaantuvan paikalle ennen pitkää. 

—

“Mä ostin uuden nahkatakin”, sanon, rikkoen taas hiljaisuuden tavallisen päivän tavallisena iltapäivänä matkalla koululta kotiin. Tällä kertaa istumme kympin ratikassa. Päivä on kirkas ja kylmä, alkutalven aurinko valaisee ihmisten kasvoja ja Helsingin katuja. Nostat katseesi minuun hämmentyneenä. 

“Joskus viime kesänä, mutta mä käytän sitä edelleen, vaikka nyt on jo yöpakkasia”, jatkan. Haluan saada sinut ymmärtämään. “Sä kirjoitit johonkin runoon, ettei sun nahkatakki pidä sua lämpimänä. Niin että mä ostin uuden. Sen taskut oli rikki, mutta mun kaveri korjasi ne.” Levitän taskua, jotta näet sen sisällä olevan punaisen kankaan, joka on ommeltu takkiin kiinni leveillä pistoilla. Haluan näyttää sinulle, että tämä nahkatakki pitää minut lämpimänä, että minulla on ystäviä, jotka tekevät asioita, kuten ompelevat minulle uudet taskut rikkinäisten tilalle ilman, että edes pyysin. “Mulla ei ole enää kylmä”, sanon, kun et vieläkään näytä ymmärtävän. “Viime kesän mä vietin Helsingissä, ja mä tunnen sen lämmön rintalastan alla edelleen. Ja vaikka nyt taas viilenee, niin mä voin polttaa kynttilöitä. Välillä mä meen pidempää kautta kouluun ihan vaan, että näkisin Töölönlahden aamuauringossa. Ja mä nauran paljon useammin kuin ennen, ja halaan ihmisiä enemmän, ja –” ääneni katkeaa. Aurinko paistaa kasvoillesi ratikan pölyisen ikkunan läpi. Silmäsi ovat suuret ja kirkkaat. “Mä tiedän, että sulla on aina kylmä”, jatkan hiljempaa. “Mutta mulla ei enää ole.”

“Ja sua rakastetaan”, sanot, enkä haluaisi kuulla äänesi särkyvän. Haluaisin kertoa sinulle, kuinka paljon sinuakin tullaan rakastamaan, että sinua rakastetaan jo nyt, vaikka se sanotaan ääneen harvemmin. Haluaisin sanoa, että minä ainakin rakastan sinua. “Joo”, sanon sen sijaan, koska en osaa muutakaan. 

Ratikka pysähtyy kirskahtaen Lasipalatsin pysäkille. Nousen ylös. “Sun ei tarvitse seurata mua enää”, sanon niin lempeästi kuin viisitoistavuotiaalle osaan. “Kyllä mä pärjään.”

Et sano enää mitään. Aurinko paistaa päällesi, lävitsesi, ja minä jatkan matkaani, kunnes seison Mannerheimintiellä enkä näe sinua enää. Ja eihän minun tarvitse nähdä tietääkseni, että sinulle käy hyvin.